And I know, you know, I hope you'll remember how we danced

Täällä ollaan, Suomessa. Syväanalyysiä fiiliksistä ja yhteenvetoa au pair -vuodesta oon suunnitellut kirjoittavani myöhemmin kunhan kerkiän, mutta laitetaan ensin kuvia viimeisestä viikonlopusta. Se alkoi (taas vaihteeksi) torstaina, kun F pääsi kuin pääsikin illalla kotiutumaan sairaalasta ja mä juoksin viivana ulos ovesta kun tuntui että nyt ei voi sekuntiakaan Lontoo-aikaa hukata istumalla kotona.

Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D

Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...

...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.

Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.

Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.

Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.

Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.

Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)

Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)

Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.

Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.

Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!

Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.