And I know, you know, I hope you'll remember how we danced

Täällä ollaan, Suomessa. Syväanalyysiä fiiliksistä ja yhteenvetoa au pair -vuodesta oon suunnitellut kirjoittavani myöhemmin kunhan kerkiän, mutta laitetaan ensin kuvia viimeisestä viikonlopusta. Se alkoi (taas vaihteeksi) torstaina, kun F pääsi kuin pääsikin illalla kotiutumaan sairaalasta ja mä juoksin viivana ulos ovesta kun tuntui että nyt ei voi sekuntiakaan Lontoo-aikaa hukata istumalla kotona.

Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D

Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...

...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.

Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.

Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.

Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.

Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.

Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)

Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)

Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.

Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.

Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!

Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.

Don't hang back like a bore, bags packed by the door

Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä kaikki, mikä voisi mennä pieleen, menee pieleen, ja suunnitelmat menee alkusta loppuun uusiksi? No, eilen oli juuri sellainen päivä.

Makasin kotona koomaamassa ja mietin että menisinkö uimaan ennen kuin suuntaan illalla kaverin kanssa ulos, kun hostäidiltä tuli soitto että nuorin poika oli luokkaretkellä murtanut ranteensa (pudotessaan pomppulinnasta, of all things), ja että mun pitäisi kipittää toiselle puolelle Islingtonia hakemaan jonkun F:n luokkalaisen äitiä hakemaan muut lapset pois sieltä retkeltä, koska hostmumin piti lähteä F:n kanssa sairaalaan. Tämä toinen äiti oli juuri edellisenä iltana kadottanut puhelimensa, joten sille ei voinut soittaa, eikä hostmumilla ollut niiden tarkkaa osoitetta mutta ne asuu siinä sen pubin vieressä kun menet ensin tietä x ja sitten käännyt tielle y, ehkä, kyllä sä sen löydät. En tiedä löysinkö, koska kukaan ei ollut kotona, ja raahauduin sitten 30 asteen helteessä takaisin meille. Matkalla törmäsin onneksi pitkästä aikaa Rupert Gravesiin jättiperheensä kanssa ja ihmettelin, miksi kukaan täysijärkinen (ja niin ihana kuin Rupert Graves~) hankkii viisi lasta. Kolmessakin on jo ihan tarpeeksi hoitamista, varsinkin kun F:n ranne tosiaan todettiin murtuneeksi ja jouduttiin leikkaamaan, ja hostmum on sen kanssa vieläkin sairaalassa. Ainolle siis kahden muun lapsen babysittausta vuorokauden ympäri; juuri näin halusin viettää vikaa Lontoon-viikkoani!

Noh, ainakin mulla on ollut aikaa pohtia pitkään ja hartaasti sitä, miten aion roudata tavarani Suomeen. Mukaan on tarttunut vuoden varrella mm. kymmenen paria kenkiä, arviolta kilo kynsilakkoja, paksu ja pehmoinen onesie-haalari, joka yksinään täyttää puolet matkalaukusta, meikkipaletteja joita haluan suojella hengelläni koska en kestä jos ne hajoavat, ja sähkökitaran muotoinen paistinlasta. Lisäksi samoin kun Suomesta lähtiessä, muhun on iskenyt tarve pakata kaikkea mahdollista tyyliin "entä jos Suomesta ei saa shampoota, pitäisikö ostaa ylimääräinen pullo täältä", "Suomesta ei varmasti saa näin hyviä hiuspinnejä", "otan tämän hotellista saadun suihkumyssyn varmuuden vuoksi Suomeen, kun tämä on niin kätevä vaikka en suihkumyssyjä koskaan käytäkään". Tiedän, että Suomesta saa shampoota, mutta silti...

Olen saanut onneksi innokasta pakkausapua hostien kissalta (edellinen pentu ei siis koskaan tullut seikkailultaan takaisin, joten uutta kissaa vaan tiskiin). Oreo on ainut, joka nauttii siitä, että yläkerrassa on noin tuhat astetta lämmintä, ja mun matkalaukku on näköjään hyvä päiväunipaikka.

Sain pakattua ehkä neljäsosan tavaroista, sitten iski kyllästyminen. Loput heitän luultavasti laukkuun tuntia ennen kentälle lähtöä kuten yleensäkin, ja pompin raivokkaasti laukun päällä että saan sen kiinni. Näyttää kuitenkin siltä, että saatan jopa saada tavarani mahtumaan! Pidetään peukkuja.

Mutta pakkausvinkki siis kaikille tuleville au paireille: ota mukaan yhdet vaihtovaatteet ja hammasharja, kaiken muun saat Lontoosta ja elämäsi on helpompaa, kun lähdön koittaessa yhteen matkalaukkuun ei tarvitse mahduttaa viittä laukullista tavaraa.

Pakatessa tuli myös käytyä läpi vanhoja metrokarttoja, kuitteja, lippuja ja lappuja joita tässä on kertynyt. Let It Be ja Spamalot -musikaalit, Sardinia, Green Day, Muse, The Game Is On, junalippuja Sloughun, hyvää ruokaa, chai lattea, tequilaa. Vaikka tuntuu, että aika loppuu kesken, niin oonhan mä paljon täällä ehtinytkin. Eilen sain jopa ajaa ensimmäistä kertaa mustassa lontoolaistaksissa - tosin siitä ei kehdannut olla liian iloinen, kun tultiin sairaalasta F:ä katsomasta. Mutta silti.

Huomenna pääsen toivottavasti viikonlopun viettoon, ja sanomaan heipat viimeisille au pair -palkkarahoille. Lento lähtee maanantaina iltapäivällä, joten luultavasti oon jo Suomessa sitten kun seuraavan kerran ehdin postata. Hurjaa. Kiitos muuten kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli kiva kuulla että kysyntää blogille olisi jatkossakin :)

Kiitän ja kuittaan siis Lontoosta! Suomi-ihmiset, pian nähdään!

(Tuntuu, että aivot sulaa tässä helteessä. Olikohan tässä postauksessa nyt mitään järkeä...)

Jopa on laiska, kepeämpi päivä...

Viimeinen Lontoo-viikko pyörähti tänään käyntiin, ehkä aavistuksen verran väsyneissä merkeissä pitkäksi venähtäneen viikonlopun jäljiltä. Viime viikko oli varmaan aktiivisin tähän asti, tuntuu että nyt pitää ottaa kaikki irti Lontoosta niin kauan kuin tätä vielä kestää.

Viime päiviä on määrittänyt se, että täällä on aivan hiton kuuma nyt. Joka paikassa on kuuma - auringossa, varjossa, bussissa, baarissa - ja vaikka ei saisi valittaa kun vihdoinkin kylmyys loppui, niin ihan oikeasti nyt. Saan lämpöhalvauksen. Ehkä pahin first world problem on se, että hostmum on lämmittänyt meidän uima-altaan niin kuumaksi, ettei sinnekään pääse hellettä pakoon. On vaikea elämä.

Yksi viileä paikka on onneksi löytynyt, nimittäin Hampstead Ponds. Hampsteadin puistoalueen syvyyksistä löytyy siis uimakelpoisia lampia, joiden vesi on aika jäätävää, eli ihanan virkistävää! Harmi vain, että heti kun sieltä lammesta kömpii ylös, niin kolmenkymmenen asteen helle pukkaa päälle. Mutta voin suositella, jos haluaa päästä uimaan jonnekin - oli sielläkin tietysti ihmisiä liiaksi asti, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, mutta jotenkin siedettävän rajoissa sentään. Ja siellä on naisille oma alue, mihin ei tule perheitä kirkuvine lapsineen - lastenhoitajan unelmapaikka vapaapäivän viettoon :D

Muuten ei ole tältä viikolta oikein edustavia kuvia, mutta ruoka on aina kaunista katsottavaa. Angelin Samba Swirlistä on tullut haettua ihan liikaa frozen yoghurtia viime aikoina, mutta se on vaan niin hyvää, ja kylmää *____*

Terveellinen ruokavalio jatkuu... :D Mun viikonloppu alkoi vähän vahingossa jo torstaina, kun kahvittelu Suomityttöjen kanssa jatkui drinkittelyyn ja sieltä klubille. (Hostäiti nauroi mun "accidental clubbing" termille kun zombeilin perjantaiaamuna ympäri taloa.) Ja partyily jatkui sitten läpi viikonlopun, maanantayölle asti. Hupsista. Tuli ainakin Lontoon puistoja, pubeja, baareja ja klubeja koluttua, kulttuuriahan sekin on!

Onneksi Tesco tietää, mitä ihminen tarvitsee aamupalaksi.

Tänään käytiin H:n kanssa pyörimässä kaupungilla, syötiin lounas viimeistä kertaa Sherlock-nörttien mekassa Speedy's Cafessa ja käytiin parlamenttitalolla kurkkimassa, kun House of Lords palaaverasi viimeistä kertaa tasa-arvoisesta avioliittolaista (läpihän se meni). Muutama ihminen siellä ulkopuolella jaksoi julistaa Iso-Britannian tuhoa ties minkä yliluonnollisten voimien toimesta, jännityksellä jään odottamaan :D Hyvä Britannia! Istuttiin siinä puistossa parlamenttitalon takana, ihan hassua vieläkin että voin vaan mennä hengaamaan tuonne Houses of Parliamentin kupeeseen, samaan paikkaan missä Ylenkin uutisissa joskus haastatellaan brittipoliitikkoja. Just another day in London...

Millainen teidän viikko oli? :)

Kaipailisin muuten myös mielipiteitä blogin jatkon suhteen. Aupparoinnit pättyvät pian mun osalta (ainakin toistaiseksi) ja sen myötä myös tämä blogi varmaan hautautuu, mutta oon niin tottunut blogin pitämiseen ja tykästynyt siihen niin kovasti, että harmittaisi jättää tämä harrastus kokonaan. Olisiko ei-aupair-blogille ollenkaan kysyntää, ja mistä haluaisitte sitten lukea? Kertoilkaahan!

We're happy free confused and lonely in the best way

Huh, Lontoossa on vihdoinkin kesä. Ja tietysti tapani mukaisesti kärsin ja valitan nyt siitä, että on liian kuuma, kun vielä viikko sitten oli liian kylmä. Mutta ihan oikeasti, tämä 27 astetta, aurinko ja suurkaupunki jossa ei pääse biitsille eivät ole kiva yhdistelmä. Tässä vähän sekalaisia kuvia viime viikolta, en tiedä saako tässä helteessä edes kirjoitettua mitään järkevää :D

Keskiviikkona oli kuitenkin vielä mukavan jääkausiset säät, painelin Camdenissa pipossa ja sadetakissa. Juhlittiin H:n kanssa hyviä uutisia, H sai työpaikan jota oli toivonut ja mä pääsin opiskelemaan. Jee!

Camdenin ruokatarjontaan en tule ikinä kyllästymään. Tällä kertaa löysin tieni falafel wrappien ja maailman parhaan kookos-punajuurikakun (kuulostaa pahalta mutta oli superhyvää!) luokse.

Torstai ja perjantai meni jotenkin tosi nopeasti. Torstiana käytiin hostien kanssa pitkästä aikaa ulkona syömässä (lapset olivat tapas-ravintolassa kauhuissaan, "onks tää joku ulkomaalainen paikka, mä en syö ulkomaalaista ruokaa"), ja perjantaina kutsuin Lontooseen saapuneen siskoni meille syömään. Ruokajutut aina muistan :D

Lauantaina pyörin kaupungilla H:n ja sen setien kanssa, jotka olivat myös Lontoossa käymässä. (En sitten yhtään randomimpaa ajanvietettä keksinyt...) Shoppailtiin ja kierrettiin terasseja, ja vaikka vähän tuntui että lämpöhalvaus iskee niin oli se kesäfiilis sen arvoista. Oon rakastunut Pimmsiin, ja kesällähän on aina ns. Pimm's O'Clock, eikös :D Terassikierroksen jälkeen lähdin Suomityttöjen kanssa leffaan katsomaan The Bling Ringiä, ja siitä matka jatkui vähän niinkuin vahingossa Sohoon bilettämään. Viihdyttiin pilkkuun asti, oli vaan niin hyvä fiilis, ja oli ihanaa että ulkonakin tarkeni läpi yön topissa ja shortseissa. Kesän merkki oli myös se, että aurinko oli jo nousemassa kun tulin kotiin...

Sunnuntai kului rauhallisissa tunnelmissa ruotsalaisen A:n kanssa Victoria Parkissa. Otettiin aurinkoa, ja siellä oli myös sellainen iso kastelulaitehärpäke jonka alle sai mennä hyppimään. Niin kesäinen fiilis. Ja niin paljon ihmisiä, vaikka Victoria Park on vähän syrjässä tuolla Tower Hamletsin hoodseilla. Matkalla puistoon oli kyllä hienot näkymät, kanaali ja Canary Wharf.

Tänään lähti sitten käytiin mun toiseksi viimeinen Lontoo-viikko. Pakkauspaniikki on taas iskenyt ja muutenkin lievä ahdistus kun pitää vielä ehtiä niin paljon ennen lähtöä, ja Suomessa odottaa sitten tuskalliset käytännönasiat - miten opintotukea haetaan, mistä revin kämpän, en edes ole ihan varma  milloin mulla alkaa koulu. Mutta kyllä tämä tästä :D

Be cheerful. Strive to be happy.

Aupairvuoden lopun alku alkaa olla käsillä... Mulla on, vihdoin, lento varattuna maanantaille 22.7.  Vuodatin ties kuinka monennet lähtökyyneleet siinä Finnairin sivuja selatessani - kuinkahan monta litraa joudun vielä nyyhkimään ennen kuin oon Suomessa? Ainahan mä tiesin että oon täällä vain väliaikaisesti, mutta mitä konkreettisemmaksi se tulee, sitä vaikeammalta se tuntuu. Koska mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tänne kotiutuu.

Tänä iltana varmistui kuitenkin se, että Helsinki on nyt se, minne seuraavaksi taas kotiudun. Pääsykoetulokset tulivat vihdoin, ja pääsin kuin pääsinkin sisään. Fiilikset ovat... sekavat. Tähän asti on ollut kaksi niin erilaista vaihtoehtoa, mihin tästä seuraavaksi suuntaisin, ja nyt tiedän, kumpi niistä tulee toteutumaan. En palaa kesän jälkeen Lontooseen, vaan jään Suomeen. Lähden opiskelemaan sitä, mitä olen suunnilleen 14-vuotiaasta asti halunnut, mutta sillä hinnalla, että jätän taakseni kaupungin, josta olen haaveillut vieläkin kauemmin, ja josta on nyt tullut koti.

Olen tyytyväinen ja onnellinen että pääsin sisään - hain tosissani, halusin tosissani päästä sisään - ja on ihanaa palata sinne, missä on perhe ja vanhat kaverit, missä kaikki on tuttua tylsyyteen asti, mutta myös turvallista ja kotoisaa. Kymmenen kuukautta yksin ulkomailla on ollut raskasta - ja sitten ei kuitenkaan. Koska enhän mä ole ollut yksin, ja oon vajaan vuoden aikana täällä oppinut enemmän kuin Suomessa koko lukioaikana, oon lähempänä sitä ihmistä joka haluan olla, oon tehnyt niin paljon juttuja, jotka tekee mut onnelliseksi että ne huonotkin hetket jotenkin vain katoaa hyvien alle ja on tietysti osa tätä kokemusta. Oon käytännössä ollut kymmenen kuukautta lomalla, sellaisella onnistuneella lomalla, josta on jäänyt käteen hyviä muistoja, ihania ystäviä, kuvia meistä kaatosateessa Brighton Pierilla ja auringonpaisteessa Hyde Parkissa. Enkä halua lähteä, mutta kuitenkin samalla haluan, koska koti on myös (ja ensisijaisesti) Suomessa.

Suomesta lähteminen oli kuitenkin helpompaa, koska tiesin, että sinne voi palata takaisin eikä asiat ole niin radikaalisti vuoden jälkeen muuttuneet (Brysselissä aupparoinut ja eilen Helsinkiin palannut kaveri vahvistaa tämän!) Mutta mun Lontooseen ei ole enää paluuta sitten kun menen - hostperheeseen tulee toinen au pair, suurin osa aupparikavereista, ja osa muistakin, lähtee omille teilleen ympäri maailmaa. Kun jonain päivänä tulen takaisin, kaikki on erilaista täällä. Highburyn metroaseman saatanallinen liukuporrasremontti on ainakin toivottavasti saatu valmiiksi.

Kesää on silti vielä jäljellä, sekä Lontoossa että Suomessa, ja syksyllä suuntaan varmasti hyvillä mielin kohti uusia seikkailuja. Tässä yksi suhteellisen julkaisukelpoinen kuva viikonlopulta, joka tiivistää viimeaikojen fiilikset aika hyvin. Olin siis Pridessä töissä, ja kaiken kaaoksenkin keskellä se oli ihan mieletön kokemus. Siellä todella tunsi olevansa osa Lontoota, ja jotain isompaakin. Vaikutuin taas kerran siitä, miten ihania ihmiset yleisesti ottaen ovat (musta on tullut ihan optimisti täällä), ja H:n kanssa tehtiin tietysti saumatonta yhteistyötä taas, kun yritettiin blokata tie puolustusvoimien paraatilta... Joo.

(Myöhäisillan päivitykset sponsored by kallis valkoviini ja liikaa juttuja.)

xx