Oon hengissä vielä! Vaikkei sitä blogista ehkä pystyisi päättelemään, niin täällä mä edelleen olen. Sain myös vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni ja uusi blogi on nyt vihdoin kunnolla pystyssä. Au Pair Spiritin tarina loppuu siis tähän, nyyh, mutta mun kuulumisia vähän erilaisista kuvioista löytyypi nyt täältä. Lontoo vaihtui Helsinkiin, au pair -hommat opiskeluun ja viktoriaaninen paritalo Islingtonissa yksiöön itähelsinkiläisessä lähiössä. Eli, no, ihan erilainen vuosi edessä, mutta olen tästäkin innoissani :) Käykää siis tsekkaamassa and that it might be interesting! (Koska lyhyet bloginimet tekisi elämästä liian helppoa.)
Niin, ja niitä joita aupparijutut vielä kiinnostavat, niin Suomityttöni E jatkaa niissä hommissa ja raportoi Lontoon-kuulumisia every mile’s a memory -blogissaan. Suunnatkaa sinne. Tämäkin blogi jää olemaan ja kommentteja saa edelleen jättää, mutta muuten siirryn nyt toisiin kuvioihin. Ja tavallaan tämä on melkein yhtä vaikeaa kuin Lontoosta lähtö, koska blogista kasvoi hyvä reissukaveri, joka sisältää vuoden verran rakkaita muistoja. Mutta eiköhän uusi syksy ja uusi blogi tuo taas uusia hyviä juttuja tullessaan.
Hyvää syksyn alkua kaikille, näkyillään!
Aino
xxx
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
torstai 1. elokuuta 2013
There and back again
Anteeksi pieni blogihiljaisuus - ensimmäiset puolitoista viikkoa Suomessa on olleet kiireisiä ja blogin suhteen epäinspiroituneita. Lupasin kuitenkin itselleni että kirjoittaisin vielä yhteenvetopostauksen, joten tässä tulee. Oon aloittanut ja hylännyt postausluonnoksia pitkin viikkoa, ehkä tämä nyt onnistuu vähän paremmin kuin edeltäjänsä.
Tältä on siis viime aikoina mun elämä näyttänyt. Pakkasin viime maanantaina kamani (kaikki tärkeä mahtui laukkuihin ja ylipainoakin tuli vain viisi kiloa!) ja Heathrowlla täydelliset viimeiset heipat vilkutti kolmosterminaaliin Doctor Whon 50-vuotispäivää juhlistamaan tuotu dalek. Sen jälkeen olen pyörinyt Helsingissä ja Tamperekin on ehditty käydä tsekkaamassa, koska Vapriikin Kiina-aiheinen näyttely oli täydellistä valmistautumista loppuvuoden Pekingin-matkaa varten. Paljon on metsää ja järveä täällä Suomessa :D
Mitkä sitten ovat lopulliset fiilikset au pair -vuodesta? No, niin hyvät että jos joku antaisi mulle mahdollisuuden palata tutulle kotikadulle Islingtoniin niin melkein pudottaisin kaiken ja lähtisin. Melkein. Koska rakastuin Lontooseen, rakastuin niihin ihmisiin siellä, rakastuin siihen rentoon ja onnelliseen ihmiseen joka itse olin Lontoossa ja joka näyttäisi suurelta osin myös jääneen sinne. Elämä oli helppoa, töitä vähän, rahaa riittävästi (vaikka yleensä sunnuntaihin mennessä kaivelinkin viisipennisiä laukun pohjalta ja laskeskelin, onko enää varaa edes yhteen lähi-Starbucksin teekupilliseen). Hostperheitä on ihan laidasta laitaan, mutta mulla kävi tuuri enkä kaikesta huolimatta olisi voinut paljon parempaa perhettä mistään löytää. En kuitenkaan jäänyt toiseksi vuodeksi enkä tosissani koskaan edes harkinnut sitä, monestakin syystä. Hostlapset alkoivat hermostuttaa, koska vaikka jotkut asiat helpottuivat ajan kanssa kun lasten kanssa tuli läheisemmät välit, niin oli ne niin hemmoteltuja ja avuttomia että pidemmän päälle alkoi oikeasti pää hajota. Kaipasin myös sitä, ettei tarvitse asua työnantajan kanssa saman katon alla, ja että työn ja kodin välillä on kunnollinen ero - au pairina helposti joutuu lauantaiaamuna aamiaisen ohessa pelaamaan ja leikkimään lasten ja koirien kanssa, ja vapaailta on oikeastaan vapaailta vain, jos lähtee ulos tai lukittautuu epäsosiaalisena omaan huoneeseen.
Tietysti kaipasin myös Suomesta kavereita ja perhettä ja tuttuja asioita ja kun opiskelupaikkakin varmistui niin tuntui oikealta ratkaisulta palata tänne. Olen mä sitä katunut ja miettinyt järkevästi ja katunut taas ja kaipasin Lontoota jo ennen kuin sieltä edes lähdin, mutta kyllä tässä mökillä pötkötellessä alkaa taas näyttää elämä ihan hyvältä. Vielä on kesää jäljellä ja silleen, ja kivoja juttuja edessä. Ja syksylläkin, vaikka vähän tietysti laiskottaa kun on tottunut siihen että hostäiti hoitaa kaiken ja tilaa ruuat kotiin, ja nyt pitäisi yhtäkkiä osata maksaa omat laskut ja vuokrat ja käydä itse ruokakaupassa. Hui.
Bloggailun jatkamisen suhteen on nyt vähän innostus nollassa, kun Piccadilly Circus on vaihtunut Steissiin ja kaikki on tuttua ja vähän tylsää, mutta kai mä sen uuden blogin jossain vaiheessa pullautan esiin. Nyt vietän kuitenkin suomalaisen kesäloman salmiakkijätskin ja kotimaanmatkailun merkeissä ja yritän saada paperihommat syksyä varten järjestykseen.
Kiitos vielä kaikille blogia seuranneille, olette ihania! Blogi on ollut hyvä syy opetella pitämään kameraa mukana, ja syy kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä jonnekin kun muuten se olisi varmaan päässyt unohtumaan. Mulla on myös aika mad skills kuvanmuokkauksen suhteen nyt, osaan jopa koostaa tuollaisia hienoja kollaaseja kuin postauksen alussa :D Kaiken kaikkiaan tämä on ollut ihan mahtava kokemus, niin Lontoon-seikkailujen kuin kuvanmuokkaustenkin suhteen, ja on ollut kiva jakaa se teidän kaikkien kanssa.
Laters! x
Tältä on siis viime aikoina mun elämä näyttänyt. Pakkasin viime maanantaina kamani (kaikki tärkeä mahtui laukkuihin ja ylipainoakin tuli vain viisi kiloa!) ja Heathrowlla täydelliset viimeiset heipat vilkutti kolmosterminaaliin Doctor Whon 50-vuotispäivää juhlistamaan tuotu dalek. Sen jälkeen olen pyörinyt Helsingissä ja Tamperekin on ehditty käydä tsekkaamassa, koska Vapriikin Kiina-aiheinen näyttely oli täydellistä valmistautumista loppuvuoden Pekingin-matkaa varten. Paljon on metsää ja järveä täällä Suomessa :D
Mitkä sitten ovat lopulliset fiilikset au pair -vuodesta? No, niin hyvät että jos joku antaisi mulle mahdollisuuden palata tutulle kotikadulle Islingtoniin niin melkein pudottaisin kaiken ja lähtisin. Melkein. Koska rakastuin Lontooseen, rakastuin niihin ihmisiin siellä, rakastuin siihen rentoon ja onnelliseen ihmiseen joka itse olin Lontoossa ja joka näyttäisi suurelta osin myös jääneen sinne. Elämä oli helppoa, töitä vähän, rahaa riittävästi (vaikka yleensä sunnuntaihin mennessä kaivelinkin viisipennisiä laukun pohjalta ja laskeskelin, onko enää varaa edes yhteen lähi-Starbucksin teekupilliseen). Hostperheitä on ihan laidasta laitaan, mutta mulla kävi tuuri enkä kaikesta huolimatta olisi voinut paljon parempaa perhettä mistään löytää. En kuitenkaan jäänyt toiseksi vuodeksi enkä tosissani koskaan edes harkinnut sitä, monestakin syystä. Hostlapset alkoivat hermostuttaa, koska vaikka jotkut asiat helpottuivat ajan kanssa kun lasten kanssa tuli läheisemmät välit, niin oli ne niin hemmoteltuja ja avuttomia että pidemmän päälle alkoi oikeasti pää hajota. Kaipasin myös sitä, ettei tarvitse asua työnantajan kanssa saman katon alla, ja että työn ja kodin välillä on kunnollinen ero - au pairina helposti joutuu lauantaiaamuna aamiaisen ohessa pelaamaan ja leikkimään lasten ja koirien kanssa, ja vapaailta on oikeastaan vapaailta vain, jos lähtee ulos tai lukittautuu epäsosiaalisena omaan huoneeseen.
Tietysti kaipasin myös Suomesta kavereita ja perhettä ja tuttuja asioita ja kun opiskelupaikkakin varmistui niin tuntui oikealta ratkaisulta palata tänne. Olen mä sitä katunut ja miettinyt järkevästi ja katunut taas ja kaipasin Lontoota jo ennen kuin sieltä edes lähdin, mutta kyllä tässä mökillä pötkötellessä alkaa taas näyttää elämä ihan hyvältä. Vielä on kesää jäljellä ja silleen, ja kivoja juttuja edessä. Ja syksylläkin, vaikka vähän tietysti laiskottaa kun on tottunut siihen että hostäiti hoitaa kaiken ja tilaa ruuat kotiin, ja nyt pitäisi yhtäkkiä osata maksaa omat laskut ja vuokrat ja käydä itse ruokakaupassa. Hui.
Bloggailun jatkamisen suhteen on nyt vähän innostus nollassa, kun Piccadilly Circus on vaihtunut Steissiin ja kaikki on tuttua ja vähän tylsää, mutta kai mä sen uuden blogin jossain vaiheessa pullautan esiin. Nyt vietän kuitenkin suomalaisen kesäloman salmiakkijätskin ja kotimaanmatkailun merkeissä ja yritän saada paperihommat syksyä varten järjestykseen.
Kiitos vielä kaikille blogia seuranneille, olette ihania! Blogi on ollut hyvä syy opetella pitämään kameraa mukana, ja syy kirjoitella kuulumisia ja fiiliksiä jonnekin kun muuten se olisi varmaan päässyt unohtumaan. Mulla on myös aika mad skills kuvanmuokkauksen suhteen nyt, osaan jopa koostaa tuollaisia hienoja kollaaseja kuin postauksen alussa :D Kaiken kaikkiaan tämä on ollut ihan mahtava kokemus, niin Lontoon-seikkailujen kuin kuvanmuokkaustenkin suhteen, ja on ollut kiva jakaa se teidän kaikkien kanssa.
Laters! x
tiistai 23. heinäkuuta 2013
And I know, you know, I hope you'll remember how we danced
Täällä ollaan, Suomessa. Syväanalyysiä fiiliksistä ja yhteenvetoa au pair -vuodesta oon suunnitellut kirjoittavani myöhemmin kunhan kerkiän, mutta laitetaan ensin kuvia viimeisestä viikonlopusta. Se alkoi (taas vaihteeksi) torstaina, kun F pääsi kuin pääsikin illalla kotiutumaan sairaalasta ja mä juoksin viivana ulos ovesta kun tuntui että nyt ei voi sekuntiakaan Lontoo-aikaa hukata istumalla kotona.
Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D
Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...
...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.
Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.
Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.
Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.
Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.
Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)
Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)
Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.
Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.
Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!
Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.
Suunnattiin Suomityttöjen kanssa Nordic Bariin ja kuvailin siinä matkalla BT Toweria. Noitakin maisemia tulee ikävä... Nordic Barista on sitten monta julkaisukelvotonta Suomityttöjen ryhmäkuvaa :D
Perjantaina käytiin Suomityttöjen kanssa partyamassa, sieltäkään ei ole blogiin sopivaa kuvamateriaalia mutta pyörittiin parissa eri paikassa keskustassa. Lauantaina sitten...
...mentiin toipumaan juuri Covent Gardeniin avattuun Five Guys -amerikkalaisburgeripaikkaan. Jono venyi kadunkulman ympäri, mutta eteni aika nopeasti, ja ruoka oli odotuksen arvoista. Mun burgerissa oli jotain ihme ylimääräistä pekonia jota en ollut tilannut, mutta muuten oli hyvää ja kaiken kruunasi Britannian ensimmäinen Coca Cola Freestyle -juomakone, josta olen jo intoillut varmaan kaikille ja josta sai yli sataa eri limpparia. En yleensä edes tykkää limuista, mutta tuosta sain valtavat kiksit :D Suosittelen.
Ravitsevan aterian jälkeen käytiin turisteilemassa ja kehtasin poseerata puhelinkopin kanssa kun tiesin että kohta en kuitenkaan enää ole Lontoossa.
Myös parlamenttitalo ja Big Ben/Elizabeth Tower bongattiin ja ikuistettiin naamani kanssa samaan kuvaan.
Kiitos taas vääristävälle kameralle, mun kädet näyttää yhtä isoilta kuin mun pää ja livenä aivan suora sillankaide on vääntynyt ihan mutkalle.
Illalla käytiin vielä E:n kanssa katsomassa The World's End, joka oli hyvä - ja sanon tämän ihan muistakin syistä kuin siksi, että siinä oli ihanainen Martin Freeman. Leffasta vaellettiin vielä meille iltauinnille. Tuo oli varmaan viimeinen kerta elämässäni kun uin omassa (tai no "omassa") uima-altaassa, kyllä kelpasi.
Sunnuntaina sitten ravasin lähtöpaniikin vallassa ympäri kotia ja Lontoota pakkaamassa ja tekemässä viimehetken ostoksia. Olin juuri tullut rasittavalta kauppareissulta kotiin (yritin ostaa Sainsburysista hostäidille viinipulloa mutta mun henkkarit ei yllättäen kelvanneetkaan kun olisi pitänyt olla ajokortti. Anteeksi mitä?) kun puhelin soi. Joku random nainen ilmoitti, että taidettiin löytää teidän Orlando-kissa, se on nyt täällä meidän olohuoneessa, mihin tuon. Sopersin siinä olinpaikkani ja puolen tunnin päästä ovelle ilmestyi iloinen perheenäiti, kissankoppi, ja sen sisällä kaksinkertaiseksi kasvanut/lihonut Orli, joka siis lähti juhannuksena omille teilleen ja oltiin ihan varmoja että se oli kuollut jonnekin ojaan tai varastettu. Eipä ollut, herra oli pulskassa kunnossa ja kömpi sohvalle päikkäreille ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. No, hostperhe oli iloinen, kun saivat kissansa takaisin, ja mäkin olin helpottunut koska me oltiin Orlin kanssa ihan bestiksiä ennen kuin se lähti omille teilleen. Hyvä juttu :)
Orlandon kotiinpaluusta piristyneenä ajelin bussilla Angelille (joo se on se kolme pysäkinväliä, mutta ei vaan jaksanut kävellä) ja mentiin, taas vaihteeksi, Suomityttöjen kanssa syömään. Pääsin vihdoin Jamie's Italianiin, jonne suunnittelin meneväni koko Lontoossaolon ajan. Viimeisenä iltana sain sitten aikaiseksi. Ja kannatti! (Kuvat ovat E:n kamerasta, onnistuin jättämään omani kotiin.)
Niin paljon hyvää ruokaa *____* Eikä edes pahan hintaista.
Simpukkapasta oli ihan suuuuuuperhyvää, kuolaan vieläkin läppärille kun katson tuota kuvaa. Jälkkärikin oli herkkua, mutta siitä ei ole kuvia koska seljanmarjahyytelö jugurttijätskin kera ei ollut kovin fotogeeninen näky, sanotaanko näin.
Ruuan jälkeen käytiin kanaalin rannassa - asuin vaatimattomasti melkein vuoden vartin kävelymatkan päässä Regent Canalista, mutta kävin siellä ekaa kertaa sunnuntaina. Hups. Oli tosi nättiä kyllä!
Viimeinen Lontoon-ilta viettyi sitten vähän masentuneissa tunnelmissa meidän kantapaikoissa Sohossa. Siihen oli hyvä lopettaa - oli ihana huomata, miten tutulta ja turvalliselta Lontoo tuntui, ja miten suurkaupungin yhdeksän miljoonan asukasluvusta huolimatta baarissa silti törmäsi randomeihin tuttuihin. Ja vaikka olin surullinen ja pyyhin räkää ja ripsiväriä jonkun humalaisen kaverinkaverin paitaan, olin samalla onnellinen siitä, että tunsin että Lontooseen oli jäämässä oikea koti ja oikeita ystäviä. Koska niitä mä lähdin Lontoosta hakemaan, ja ne sieltä sain.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Don't hang back like a bore, bags packed by the door
Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä kaikki, mikä voisi mennä pieleen, menee pieleen, ja suunnitelmat menee alkusta loppuun uusiksi? No, eilen oli juuri sellainen päivä.
Makasin kotona koomaamassa ja mietin että menisinkö uimaan ennen kuin suuntaan illalla kaverin kanssa ulos, kun hostäidiltä tuli soitto että nuorin poika oli luokkaretkellä murtanut ranteensa (pudotessaan pomppulinnasta, of all things), ja että mun pitäisi kipittää toiselle puolelle Islingtonia hakemaan jonkun F:n luokkalaisen äitiä hakemaan muut lapset pois sieltä retkeltä, koska hostmumin piti lähteä F:n kanssa sairaalaan. Tämä toinen äiti oli juuri edellisenä iltana kadottanut puhelimensa, joten sille ei voinut soittaa, eikä hostmumilla ollut niiden tarkkaa osoitetta mutta ne asuu siinä sen pubin vieressä kun menet ensin tietä x ja sitten käännyt tielle y, ehkä, kyllä sä sen löydät. En tiedä löysinkö, koska kukaan ei ollut kotona, ja raahauduin sitten 30 asteen helteessä takaisin meille. Matkalla törmäsin onneksi pitkästä aikaa Rupert Gravesiin jättiperheensä kanssa ja ihmettelin, miksi kukaan täysijärkinen (ja niin ihana kuin Rupert Graves~) hankkii viisi lasta. Kolmessakin on jo ihan tarpeeksi hoitamista, varsinkin kun F:n ranne tosiaan todettiin murtuneeksi ja jouduttiin leikkaamaan, ja hostmum on sen kanssa vieläkin sairaalassa. Ainolle siis kahden muun lapsen babysittausta vuorokauden ympäri; juuri näin halusin viettää vikaa Lontoon-viikkoani!
Noh, ainakin mulla on ollut aikaa pohtia pitkään ja hartaasti sitä, miten aion roudata tavarani Suomeen. Mukaan on tarttunut vuoden varrella mm. kymmenen paria kenkiä, arviolta kilo kynsilakkoja, paksu ja pehmoinen onesie-haalari, joka yksinään täyttää puolet matkalaukusta, meikkipaletteja joita haluan suojella hengelläni koska en kestä jos ne hajoavat, ja sähkökitaran muotoinen paistinlasta. Lisäksi samoin kun Suomesta lähtiessä, muhun on iskenyt tarve pakata kaikkea mahdollista tyyliin "entä jos Suomesta ei saa shampoota, pitäisikö ostaa ylimääräinen pullo täältä", "Suomesta ei varmasti saa näin hyviä hiuspinnejä", "otan tämän hotellista saadun suihkumyssyn varmuuden vuoksi Suomeen, kun tämä on niin kätevä vaikka en suihkumyssyjä koskaan käytäkään". Tiedän, että Suomesta saa shampoota, mutta silti...
Olen saanut onneksi innokasta pakkausapua hostien kissalta (edellinen pentu ei siis koskaan tullut seikkailultaan takaisin, joten uutta kissaa vaan tiskiin). Oreo on ainut, joka nauttii siitä, että yläkerrassa on noin tuhat astetta lämmintä, ja mun matkalaukku on näköjään hyvä päiväunipaikka.
Sain pakattua ehkä neljäsosan tavaroista, sitten iski kyllästyminen. Loput heitän luultavasti laukkuun tuntia ennen kentälle lähtöä kuten yleensäkin, ja pompin raivokkaasti laukun päällä että saan sen kiinni. Näyttää kuitenkin siltä, että saatan jopa saada tavarani mahtumaan! Pidetään peukkuja.
Mutta pakkausvinkki siis kaikille tuleville au paireille: ota mukaan yhdet vaihtovaatteet ja hammasharja, kaiken muun saat Lontoosta ja elämäsi on helpompaa, kun lähdön koittaessa yhteen matkalaukkuun ei tarvitse mahduttaa viittä laukullista tavaraa.
Pakatessa tuli myös käytyä läpi vanhoja metrokarttoja, kuitteja, lippuja ja lappuja joita tässä on kertynyt. Let It Be ja Spamalot -musikaalit, Sardinia, Green Day, Muse, The Game Is On, junalippuja Sloughun, hyvää ruokaa, chai lattea, tequilaa. Vaikka tuntuu, että aika loppuu kesken, niin oonhan mä paljon täällä ehtinytkin. Eilen sain jopa ajaa ensimmäistä kertaa mustassa lontoolaistaksissa - tosin siitä ei kehdannut olla liian iloinen, kun tultiin sairaalasta F:ä katsomasta. Mutta silti.
Huomenna pääsen toivottavasti viikonlopun viettoon, ja sanomaan heipat viimeisille au pair -palkkarahoille. Lento lähtee maanantaina iltapäivällä, joten luultavasti oon jo Suomessa sitten kun seuraavan kerran ehdin postata. Hurjaa. Kiitos muuten kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli kiva kuulla että kysyntää blogille olisi jatkossakin :)
Kiitän ja kuittaan siis Lontoosta! Suomi-ihmiset, pian nähdään!
(Tuntuu, että aivot sulaa tässä helteessä. Olikohan tässä postauksessa nyt mitään järkeä...)
Makasin kotona koomaamassa ja mietin että menisinkö uimaan ennen kuin suuntaan illalla kaverin kanssa ulos, kun hostäidiltä tuli soitto että nuorin poika oli luokkaretkellä murtanut ranteensa (pudotessaan pomppulinnasta, of all things), ja että mun pitäisi kipittää toiselle puolelle Islingtonia hakemaan jonkun F:n luokkalaisen äitiä hakemaan muut lapset pois sieltä retkeltä, koska hostmumin piti lähteä F:n kanssa sairaalaan. Tämä toinen äiti oli juuri edellisenä iltana kadottanut puhelimensa, joten sille ei voinut soittaa, eikä hostmumilla ollut niiden tarkkaa osoitetta mutta ne asuu siinä sen pubin vieressä kun menet ensin tietä x ja sitten käännyt tielle y, ehkä, kyllä sä sen löydät. En tiedä löysinkö, koska kukaan ei ollut kotona, ja raahauduin sitten 30 asteen helteessä takaisin meille. Matkalla törmäsin onneksi pitkästä aikaa Rupert Gravesiin jättiperheensä kanssa ja ihmettelin, miksi kukaan täysijärkinen (ja niin ihana kuin Rupert Graves~) hankkii viisi lasta. Kolmessakin on jo ihan tarpeeksi hoitamista, varsinkin kun F:n ranne tosiaan todettiin murtuneeksi ja jouduttiin leikkaamaan, ja hostmum on sen kanssa vieläkin sairaalassa. Ainolle siis kahden muun lapsen babysittausta vuorokauden ympäri; juuri näin halusin viettää vikaa Lontoon-viikkoani!
Noh, ainakin mulla on ollut aikaa pohtia pitkään ja hartaasti sitä, miten aion roudata tavarani Suomeen. Mukaan on tarttunut vuoden varrella mm. kymmenen paria kenkiä, arviolta kilo kynsilakkoja, paksu ja pehmoinen onesie-haalari, joka yksinään täyttää puolet matkalaukusta, meikkipaletteja joita haluan suojella hengelläni koska en kestä jos ne hajoavat, ja sähkökitaran muotoinen paistinlasta. Lisäksi samoin kun Suomesta lähtiessä, muhun on iskenyt tarve pakata kaikkea mahdollista tyyliin "entä jos Suomesta ei saa shampoota, pitäisikö ostaa ylimääräinen pullo täältä", "Suomesta ei varmasti saa näin hyviä hiuspinnejä", "otan tämän hotellista saadun suihkumyssyn varmuuden vuoksi Suomeen, kun tämä on niin kätevä vaikka en suihkumyssyjä koskaan käytäkään". Tiedän, että Suomesta saa shampoota, mutta silti...
Olen saanut onneksi innokasta pakkausapua hostien kissalta (edellinen pentu ei siis koskaan tullut seikkailultaan takaisin, joten uutta kissaa vaan tiskiin). Oreo on ainut, joka nauttii siitä, että yläkerrassa on noin tuhat astetta lämmintä, ja mun matkalaukku on näköjään hyvä päiväunipaikka.
Sain pakattua ehkä neljäsosan tavaroista, sitten iski kyllästyminen. Loput heitän luultavasti laukkuun tuntia ennen kentälle lähtöä kuten yleensäkin, ja pompin raivokkaasti laukun päällä että saan sen kiinni. Näyttää kuitenkin siltä, että saatan jopa saada tavarani mahtumaan! Pidetään peukkuja.
Mutta pakkausvinkki siis kaikille tuleville au paireille: ota mukaan yhdet vaihtovaatteet ja hammasharja, kaiken muun saat Lontoosta ja elämäsi on helpompaa, kun lähdön koittaessa yhteen matkalaukkuun ei tarvitse mahduttaa viittä laukullista tavaraa.
Pakatessa tuli myös käytyä läpi vanhoja metrokarttoja, kuitteja, lippuja ja lappuja joita tässä on kertynyt. Let It Be ja Spamalot -musikaalit, Sardinia, Green Day, Muse, The Game Is On, junalippuja Sloughun, hyvää ruokaa, chai lattea, tequilaa. Vaikka tuntuu, että aika loppuu kesken, niin oonhan mä paljon täällä ehtinytkin. Eilen sain jopa ajaa ensimmäistä kertaa mustassa lontoolaistaksissa - tosin siitä ei kehdannut olla liian iloinen, kun tultiin sairaalasta F:ä katsomasta. Mutta silti.
Huomenna pääsen toivottavasti viikonlopun viettoon, ja sanomaan heipat viimeisille au pair -palkkarahoille. Lento lähtee maanantaina iltapäivällä, joten luultavasti oon jo Suomessa sitten kun seuraavan kerran ehdin postata. Hurjaa. Kiitos muuten kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille, oli kiva kuulla että kysyntää blogille olisi jatkossakin :)
Kiitän ja kuittaan siis Lontoosta! Suomi-ihmiset, pian nähdään!
(Tuntuu, että aivot sulaa tässä helteessä. Olikohan tässä postauksessa nyt mitään järkeä...)
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Jopa on laiska, kepeämpi päivä...
Viimeinen Lontoo-viikko pyörähti tänään käyntiin, ehkä aavistuksen verran väsyneissä merkeissä pitkäksi venähtäneen viikonlopun jäljiltä. Viime viikko oli varmaan aktiivisin tähän asti, tuntuu että nyt pitää ottaa kaikki irti Lontoosta niin kauan kuin tätä vielä kestää.
Viime päiviä on määrittänyt se, että täällä on aivan hiton kuuma nyt. Joka paikassa on kuuma - auringossa, varjossa, bussissa, baarissa - ja vaikka ei saisi valittaa kun vihdoinkin kylmyys loppui, niin ihan oikeasti nyt. Saan lämpöhalvauksen. Ehkä pahin first world problem on se, että hostmum on lämmittänyt meidän uima-altaan niin kuumaksi, ettei sinnekään pääse hellettä pakoon. On vaikea elämä.
Yksi viileä paikka on onneksi löytynyt, nimittäin Hampstead Ponds. Hampsteadin puistoalueen syvyyksistä löytyy siis uimakelpoisia lampia, joiden vesi on aika jäätävää, eli ihanan virkistävää! Harmi vain, että heti kun sieltä lammesta kömpii ylös, niin kolmenkymmenen asteen helle pukkaa päälle. Mutta voin suositella, jos haluaa päästä uimaan jonnekin - oli sielläkin tietysti ihmisiä liiaksi asti, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, mutta jotenkin siedettävän rajoissa sentään. Ja siellä on naisille oma alue, mihin ei tule perheitä kirkuvine lapsineen - lastenhoitajan unelmapaikka vapaapäivän viettoon :D
Muuten ei ole tältä viikolta oikein edustavia kuvia, mutta ruoka on aina kaunista katsottavaa. Angelin Samba Swirlistä on tullut haettua ihan liikaa frozen yoghurtia viime aikoina, mutta se on vaan niin hyvää, ja kylmää *____*
Terveellinen ruokavalio jatkuu... :D Mun viikonloppu alkoi vähän vahingossa jo torstaina, kun kahvittelu Suomityttöjen kanssa jatkui drinkittelyyn ja sieltä klubille. (Hostäiti nauroi mun "accidental clubbing" termille kun zombeilin perjantaiaamuna ympäri taloa.) Ja partyily jatkui sitten läpi viikonlopun, maanantayölle asti. Hupsista. Tuli ainakin Lontoon puistoja, pubeja, baareja ja klubeja koluttua, kulttuuriahan sekin on!
Onneksi Tesco tietää, mitä ihminen tarvitsee aamupalaksi.
Tänään käytiin H:n kanssa pyörimässä kaupungilla, syötiin lounas viimeistä kertaa Sherlock-nörttien mekassa Speedy's Cafessa ja käytiin parlamenttitalolla kurkkimassa, kun House of Lords palaaverasi viimeistä kertaa tasa-arvoisesta avioliittolaista (läpihän se meni). Muutama ihminen siellä ulkopuolella jaksoi julistaa Iso-Britannian tuhoa ties minkä yliluonnollisten voimien toimesta, jännityksellä jään odottamaan :D Hyvä Britannia! Istuttiin siinä puistossa parlamenttitalon takana, ihan hassua vieläkin että voin vaan mennä hengaamaan tuonne Houses of Parliamentin kupeeseen, samaan paikkaan missä Ylenkin uutisissa joskus haastatellaan brittipoliitikkoja. Just another day in London...
Millainen teidän viikko oli? :)
Kaipailisin muuten myös mielipiteitä blogin jatkon suhteen. Aupparoinnit pättyvät pian mun osalta (ainakin toistaiseksi) ja sen myötä myös tämä blogi varmaan hautautuu, mutta oon niin tottunut blogin pitämiseen ja tykästynyt siihen niin kovasti, että harmittaisi jättää tämä harrastus kokonaan. Olisiko ei-aupair-blogille ollenkaan kysyntää, ja mistä haluaisitte sitten lukea? Kertoilkaahan!
Viime päiviä on määrittänyt se, että täällä on aivan hiton kuuma nyt. Joka paikassa on kuuma - auringossa, varjossa, bussissa, baarissa - ja vaikka ei saisi valittaa kun vihdoinkin kylmyys loppui, niin ihan oikeasti nyt. Saan lämpöhalvauksen. Ehkä pahin first world problem on se, että hostmum on lämmittänyt meidän uima-altaan niin kuumaksi, ettei sinnekään pääse hellettä pakoon. On vaikea elämä.
Yksi viileä paikka on onneksi löytynyt, nimittäin Hampstead Ponds. Hampsteadin puistoalueen syvyyksistä löytyy siis uimakelpoisia lampia, joiden vesi on aika jäätävää, eli ihanan virkistävää! Harmi vain, että heti kun sieltä lammesta kömpii ylös, niin kolmenkymmenen asteen helle pukkaa päälle. Mutta voin suositella, jos haluaa päästä uimaan jonnekin - oli sielläkin tietysti ihmisiä liiaksi asti, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, mutta jotenkin siedettävän rajoissa sentään. Ja siellä on naisille oma alue, mihin ei tule perheitä kirkuvine lapsineen - lastenhoitajan unelmapaikka vapaapäivän viettoon :D
Muuten ei ole tältä viikolta oikein edustavia kuvia, mutta ruoka on aina kaunista katsottavaa. Angelin Samba Swirlistä on tullut haettua ihan liikaa frozen yoghurtia viime aikoina, mutta se on vaan niin hyvää, ja kylmää *____*
Terveellinen ruokavalio jatkuu... :D Mun viikonloppu alkoi vähän vahingossa jo torstaina, kun kahvittelu Suomityttöjen kanssa jatkui drinkittelyyn ja sieltä klubille. (Hostäiti nauroi mun "accidental clubbing" termille kun zombeilin perjantaiaamuna ympäri taloa.) Ja partyily jatkui sitten läpi viikonlopun, maanantayölle asti. Hupsista. Tuli ainakin Lontoon puistoja, pubeja, baareja ja klubeja koluttua, kulttuuriahan sekin on!
Onneksi Tesco tietää, mitä ihminen tarvitsee aamupalaksi.
Tänään käytiin H:n kanssa pyörimässä kaupungilla, syötiin lounas viimeistä kertaa Sherlock-nörttien mekassa Speedy's Cafessa ja käytiin parlamenttitalolla kurkkimassa, kun House of Lords palaaverasi viimeistä kertaa tasa-arvoisesta avioliittolaista (läpihän se meni). Muutama ihminen siellä ulkopuolella jaksoi julistaa Iso-Britannian tuhoa ties minkä yliluonnollisten voimien toimesta, jännityksellä jään odottamaan :D Hyvä Britannia! Istuttiin siinä puistossa parlamenttitalon takana, ihan hassua vieläkin että voin vaan mennä hengaamaan tuonne Houses of Parliamentin kupeeseen, samaan paikkaan missä Ylenkin uutisissa joskus haastatellaan brittipoliitikkoja. Just another day in London...
Millainen teidän viikko oli? :)
Kaipailisin muuten myös mielipiteitä blogin jatkon suhteen. Aupparoinnit pättyvät pian mun osalta (ainakin toistaiseksi) ja sen myötä myös tämä blogi varmaan hautautuu, mutta oon niin tottunut blogin pitämiseen ja tykästynyt siihen niin kovasti, että harmittaisi jättää tämä harrastus kokonaan. Olisiko ei-aupair-blogille ollenkaan kysyntää, ja mistä haluaisitte sitten lukea? Kertoilkaahan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)